Huomaan miettiväni elämääni tavallista useammin. Mikä on se tunne kun tuntuu, ettei mikään riitä. Mulla on oma asunto, vakityö ja parisuhde ja tuntuu, että haluais jotain enemmän. Oon tässä muistellu niitä "vanhoja hyviä aikoja" kun olin pienempi ja ei ollu huolta huomisesta. Eniten siihen aikaan painoi päälle ajatus keneltä lunttaan kemian kokeeseen viitosen kun en itse ollut viitsinyt lukea. Vanhemmat oli tukena ja turvana, eikä ollut sosiaalisia suorituspaineita mistään. Nykyään aikuisena kaikki tuntuu niin vaikealta... On laskut ja ruokakulut niin ja se työ. Miettinyt et oonko mä oikealla alalla vai olisiko musta johonkin vielä tähdellisempään. Ei ne työkaverit ja itse työ niinkään vaan tää arki tuntuu niin harmaalta niin.. tavalliselta.
Parisuhde voi hyvin, mutta siihenkin kaipaisin vähän jännitystä. Onhan se totta, että meillä on kuherteluvaihe ohi ja ollaan hyväksytty toisemme sellaisena kuin ollaan.. viis vuotta vaan saman ihmisen kanssa tuntuu eliniältä näin kolmekympin kynnyksellä. Se tune kun ekan kerran viestiteltii "oot kiva, ihana, paras, kaunein, seksikkäin" on jäänyt taakse ja enää meillä kuuluu tavalliset "mites sun päiväs meni?" kysymykset.
Tuntuu oikeestaan siltä, että mä oon nyt elämäni huipulla ja silti tää ei riitä. Oon miettinyt tässä muutaman vuoden ajan, että lähtisin kouluttautumaan ylemmäs, mut mitä sekää vaikuttais mitään? Itelleni oon takonu ajatusta siitä, että vielä joskus mä - työläisperheen lapsi olisin esimies asemassa. . . aika näyttää *huokaus*.
Nyt tässä töiden jälkeen alan suunnitella mitä jännää maikkari mulle tarjoilee tänään.. vai lähtiskö ihan exttemporee ulos ja kävelis niin kauan et jalkoihin sattuis. Tän on pakko olla kausittaista Suomen syksy (y)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti